Vuodenvaihteessa ei tehty eikä pantu toimeen tulopoliittista kokonaisratkaisua. Tulopoliittinen kokonaisratkaisu olisi ollut hallituksen ja työmarkkinakeskusjärjestöjen sopimus. Se olisi voinut koskea talous-, tulonjako- ja sosiaalipoliittisista toimia. Perinteiden mukaisesti siinä olisi sovittu veroista, sosiaaliturvasta ja työelämää koskevista laeista – ja tietysti myös palkoista.  

Ei tehty edes keskitettyä työmarkkinaratkaisua.  Keskitetyssä työmarkkinaratkaisussa hallitus ei olisi ollut mukana, vaan se olisi ollut sopimus, jonka työmarkkinakeskusjärjestöt olisivat tehneet keskenään. Siinä olisi keskusjärjestöjen kesken sovittu palkoista ja muista työehdoista.

Olisi sitten tehty tulopoliittinen kokonaisratkaisu tai keskitetty työmarkkinaratkaisu, työnantajaliitot ja ammattiliitot olisivat sitten kuitenkin neuvotelleet ja sopineet työehtosopimuksista ratkaisun rajaamalla tavalla.  Mutta kun ei ollut kokonais- eikä keskitettyä ratkaisua, työnantaja- ja ammattiliitot sopivat palkoista ja muista työehdoista ilman ratkaisun antamaa ohjausta. Tuli työnantaja- ja ammattiliittojen välinen liittokierros, kuten työmarkkinajärjestöjen kilpailukykysopimuksessa oli sovittu: ”Syksyllä 2017 alkava neuvottelukierros on liittokohtainen.”

Juha Akkanen on kirjoittanut Helsingin Sanomiin 7.6.2018 kolumnin siitä, mistä ja kuinka sovittiin. Akkanen nostaa esille päällimmäisenä mieleensä jääneen asian ja kolme olennaista huomiotaan.

Päällimmäinen Akkasen havainto on poikkeuksellisen yhtenevä palkkalinja. Vientiliitot määrittivät palkankorotusvaran. Muut liitot eivät ylittäneet sitä. Työnantajien keskinäinen koordinointi oli poikkeuksellisen tiukkaa.

Akkasen ensimmäisen huomion mukaan liittokierros oli poikkeuksellisen kattava. Hän tarkoittanee sillä sitä, että yleisten linjojen mukaiset sopimukset on tehty lähes kaikille aloille. Tulopoliittinen kokonaisratkaisu oli tapana tulkita riittävän kattavaksi, jos noin 9/10 työvoimasta oli sen mukaisten sopimusten piirissä.

Lakkoja tai lakon uhkia oli poikkeuksellisen vähän. Tässä toisessa huomiossaan Akkanen ei mainitse työsulkuja eikä niiden uhkia, jotka nekin näyttävät tulleen työantajajärjestöjen työkaluvalikoimaan. Paitsi lakkojen ja lakonuhkien määrästä myös niiden syistä tarkempi erittely saattaisi tuoda esille poikkeuksellisia tai ainakin uusia asioita.

Kolmas huomio on se, että aikaisempaa suurempi osa palkankorotuksista jätettiin sovittavaksi paikallisesti työpaikoilla. Tämä lisää palkkahajontaa: palkkaa maksetaan työntekijä suorituksen mukaan eikä keskitetysti sovittujen periaatteiden mukaisesti. Vaikka paikallista sopimista laajennettiin, siihen käytettävissä olevalle palkankorotuserälle pantiin kuitenkin koordinoidut rajat.

Mitä muita huomioita Juha Akkanen olisi voinut tehdä tai valita?

Liittokierros tarkoitti sitä, että hallitus ei ollut sopimusosapuolena; tiettyä koordinointia toki oli. Työehtoneuvotteluissa ei kuitenkaan neuvoteltu eikä sovittu veroista, sosiaaliturvasta eikä työelämää koskevista laeista tai tehty niistä keskusjärjestöjen yhteisiä ehdotuksia hallitukselle.  Voitaisiin sanoa niinkin, että työmarkkinaosapuolet eivät sopineet hallituksen toimenpiteistä, joilla se tuottaa sovun edellytykset. Toisaalta Juha Sipilän hallituksen hallitusohjelmassakin on aikaisemmista hallitusohjelmista poikkeavia sanamuotoja kolmikantayhteistyöstä.

Nähtäväksi jää, oliko tämä liittokierros ensimmäinen kolmikantaisen talous-, tulonjako- ja sosiaalipoliittisen sopimisen jälkeinen kierros, niin kuin sekin, mitä seuraava hallitus kirjoittaa ohjelmaansa kolmikantayhteistyöstä. Työmarkkinoiden keskusjärjestöillä on asiasta oma kilpailukykysopimukseen kirjaamansa esitys, että hallitus valmistelee työlainsäädäntöön ja ansiosidonnaiseen sosiaaliturvaan tehtävät muutokset kolmikantaisesti yhdessä työmarkkinaosapuolten kanssa, eikä sillä varmaankaan tarkoiteta vain Juha Sipilän hallitusta (vaikka neuvottelukierrosta koskeva linjaus olikin kohdistettu syksyn 2017 neuvottelukierrokseen).

Poikkeuksellisen yhtenevän palkkalinjan mukaan palkkoja korotetaan keskimäärin noin 3,2 prosenttia kahdessa vuodessa. Prosenttilinja tarkoittaa, että kaikille palkansaajille sovittiin suhteellisesti yhtä suuret korotukset. Prosenttilinjan puhdas vaihtoehto olisi ollut eurolinja eli yhtä suuret euromääräiset korotukset prosentuaalisten korotusten asemasta.

Liittokierros tarkoitti myös sitä, että ei sovittu esimerkiksi matalapalkkaerästä eikä muista niin sanotun solidaarisen palkkapolitiikan toimenpiteistä. Matalapalkkaerä tarkoittaa keskitetyissä ratkaisuissa sovittua palkankorotuserää: matalapalkkaerällä olisi korotettu matalapalkka-alojen ansioita suhteellisesti muita aloja enemmän. 

Ainakin osaksi samasta aihepiiristä on kysymys, kun nykyisin sanotaan, että työstä saatavalla palkalla pitää tulla toimeen tai että työnteon pitää aina kannattaa. Työnantajan näkökulmasta työnteko eli työn teettäminen on kannattavaa niin kauan kuin vähiten tuottava työntekijä saa aikaan tuotannon arvon lisäyksen, joka kattaa hänen palkkansa sivukuluineen. Jotta vähäisenkin arvon lisäyksen tuottavan työn tekeminen olisi kannattavaa myös työntekijälle, esille on otettu erilaiset perustulon tai negatiivisen tuloveron mallit. Niitä voisi luonnehtia valtion tueksi, jota ihmisille maksetaan työmarkkinoiden käytettävissä olemisesta, tai valtion varoin rahoitetuksi matalapalkkaeräksi.

Hieman kärjistäen: keskitetysti sovituista erityiseristä luopuminen ja suhteellisen suuri yrityskohtaisen erän osuus palkankorotuksissa tarkoittaa, että työnantaja maksaa kullekin työntekijälle palkkaa nimenomaan tämän tekemän työn ja työssä suoriutumisen perusteella. Käytännössä tämä edellyttää työn vaativuuden ja työssä suoriutumisen – ennen pitkää myös dokumentoitua, arvaan minä – arviointia, joka voi olla uutta ja ehkä työlästäkin monelle pienelle työpaikalle.  Pieniä työnantajayrityksiä on pyörein luvuin 100.000.