Työsopimuslaki ja muu työlainsäädäntö on ollut palkkatyöntekijöihin kohdistuvien kielteisten uhkien sääntelykeino.

Onko tarpeen ajatella uudella tavalla nykyinen jako, jossa henkilö on joko yrittäjä tai palkansaaja? 

Tarvittaisiinko kolmatta vaihtoehtoa joidenkin kielteisten uhkien sääntelemiseksi vai joidenkin myönteisen mahdollisuuksien edistämiseksi? 

Kehittyneissä maissa, kuten Suomessa, ihmisten ajankäytöstä entistä pienempi osa kuluu ansiotyöhön. Suurin piirtein kymmenen prosenttia suomalaisten ajasta käytetään tämmöiseen työhön. Työhön käytetyn ajan väheneminen ei ole vähentänyt työn ja työajan suurta vaikutusta ihmisten elämään. Kymmenellä prosentilla on usein suurempi vaikutus kuin yhdeksälläkymmenellä.

Näkijöiden kaavailuissa työ tai oikeastaan arvonluonnin logiikka muuttuu. Kun sen sanotaan muuttuvan, tarkoitetaan, että massatuotanto ei enää ole malli tai esikuva. Työn tai arvontuotannon logiikka muuttuu massatuotantoon verrattuna. Jos kuitenkin muistetaan myös massatuotantoa edeltänyt aika, verkostomainen ja hajautettu tuotanto muistuttaa eräällä tavalla käsityöläistaloutta – toki digitalisoituna.

Käsityöläistalous oli asiakasohjautuvaa. Jos halusit kengät, menit suutarille, joka otti mitat jaloistasi ja kysyi, millä lestillä kengät tehdään. Suutarilta ei kuitenkaan saanut takkia, vaan sitä varten oli räätäli tai vaatturi, joka niin ikään teki mittatilaustuotteita joko asiakkaan tuomista tai valitsemista aineksista. Asiakkaan ja tavaran tai palvelun tuottajan vuorovaikutus oli tiivis sovituskäynteineen kaikkineen. Asiakkaan ja tuottajan piti näissä vuorovaikutustilanteissa – esimerkiksi takkia sovitettaessa – olla myös maantieteellisesti toistensa lähellä. Digitalisaatio on joissakin asioissa, esimerkiksi jalan mittojen ottamisessa, vähentänyt suutarin maantieteellisen läheisyyden tarvetta, mutta ei ole poistanut sitä.

Yhtä kaikki myös digitalisoituvassa käsityöläistaloudessa erilaisten etäisyyksien, olivat ne sitten esimerkiksi maantieteellisiä, ajallisia, jakeluteknisiä tai hallinnollisia, vähentäminen on myönteistä arvon luomisen kannalta.

Vanhanaikainen omakotitalon rakentaminen on ollut toinen tyypillinen esimerkki verkostoituneesta ja modularisoidusta tuotannosta. Esimerkiksi kirvesmiehet, muurarit, putkiasentajat, sähköasentajat ja maalarit olivat osa rakennetta, joka oli tarpeen talon rakentamiseksi. Tosiasiallisesti kaikkien työtilaisuudet riippuivat toisten työtilaisuuksista. Rintamamiestalon rakentajarakennuttaja ei vain ymmärtänyt kutsua itseään alustaksi eikä tuotantotapaansa alustataloudeksi.

Kansantaloustieteen oppikirjoissa on selostuksia siitä, kuinka ja miksi tämmöinen tuotantotapa väistyi teollisen massatuotannon tieltä. Sen mukana ja siihen tarpeeseen syntyi myös lainopillisia ja sosiaalisia rakennelmia. Osakeyhtiö on niistä tärkeimpiä. Osakeyhtiön julkilausuttuna tarkoituksena on voiton tuottaminen ja filosofisena ajatuksena sijoittajien tappioriskin rajaaminen sijoitettuun pääomaan ilman, että sijoittajien muu omaisuus olisi uhanalaisena. Työsuhteen käsite ja työntekijän suojelun periaate ovat toinen keskeinen rakennelma. Työntekijä on työssään työnantajansa johdon ja valvonnan alaisena, ja työlainsäädännöllä häntä suojellaan riskeiltä – esimerkiksi työtapaturmalta tai ammattitaudilta –, jotka voivat esiintyä työssä tai työn keskeytyessä esimerkiksi työkyvyttömyyden tai työttömyyden takia.

Omistajan riski on kaksisuuntainen: voi tulla voittoa tai voi tulla tappiota. Omistajalla on kolme pääasiallista tapaa suhtautua vaaranuhkiin eli kielteisiin riskeihin. Pienet riskit voi ottaa kantaakseen, muut voi ulkoistaa tai niiltä voi suojautua vakuuttamalla. Yleensä työntekijän riski on yksisuuntainen, pelkkä uhka. Työntekijä tekee sen ja sitä, mitä työnantaja teettää. Hyvässä tapauksessa hänelle tulee ja hän saa sen, mitä on sovittu ja suunniteltu, huonossa tapauksessa tulee siihen verrattuna jotain kielteistä. Koska työntekijä tekee, mitä työnantaja hänellä teettää, työnantaja kantaa liiketoimintariskinsä voittoineen ja tappioineen. Henkilöstörahastojen taustalla on tästä vähän poikkeava näkemys tuloksen jaosta.

Digitalisoidussa käsityöläistaloudessa ansainta- ja riskinjakologiikka on toisenlainen kuin se on ollut massatuotantotaloudessa. Vanhan käsityöläistalouden riskejä on kuvattu kansansadussa Hiiri kissalle räätälinä. Digitalisointi ei muuta riskinjaon peruskysymystä. Mitkä uuden käsityöläistalouden riskit on järkevintä jättää verkoston eri toimijoiden itsensä kannettavaksi ja mihin vaaranuhkiin on puututtava esimerkiksi lainsäädännöllä? Onko verkoston kaikilla osapuolilla samanlainen mahdollisuus toteutuneesta voitonuhasta nauttimiseen vai ainoastaan vaaranuhan kantamiseen?

On selvää, että digitalisoidussa käsityöläistaloudessa työnantajain ja työntekijäin tai toisella tavalla sanottuna pääoman sijoittajien ja työvoiman sijoittajien välinen psykologinen sopimus on ajateltava eri tavalla kuin se on ajateltu massatuotannon aikakaudella. Massatuotannon aikakaudella työnantaja saatettiin ajatella lähes ikuiseksi tai ainakin pidempi-ikäiseksi kuin elinikäinen työsuhde. Silloin oli järkevää, että työntekijä sitoutui yrityksen menestystavoitteisiin ja yritys sitoutui työntekijänsä hyvinvointi- ja uratavoitteisiin. Jos ja kuten nykyään aloittavan yrityksen eliniän odote on muutamia vuosia, tämmöiselle sopimukselle ei ole todellisuusperustaa. Yritysten ja palvelussuhteiden tilapäisyys edellyttää sitä vastaavaa riskienhallinta-ajattelua ja -sopimusta.

Työsopimuslaki ja muu työlainsäädäntö on ollut palkkatyöntekijöihin kohdistuvien kielteisten uhkien sääntelykeino. Onko digitalisoitua käsityöläistaloutta varten tarpeen ajatella uudella tavalla myös nykyinen jako, jossa henkilö on joko yrittäjä tai palkansaaja? Keskustelussa on ollut esillä ajatus kolmannesta oikeussuhteesta, jossa olisi sekä yrittäjyyden että palkansaajuuden piirteitä. Tarvittaisiinko sitä joidenkin kielteisten uhkien sääntelemiseksi vai joidenkin myönteisen mahdollisuuksien edistämiseksi? Vai onko perimmäisenä tarkoituksena saada nykyistä suurempi osa kansalaisten ajasta rahatalouden palvelukseen ja verotuksen piiriin?