Mikä pakko on ajatella, että ihminen on homo faber? Jospa ihminen onkin homo ludens: Työ on aikuisten leikkiä. Ollaan siis reilusti eri mieltä käsitteistään tarkan J.V. Snellmanin näkemyksen kanssa: ”Työ ei ole muutettava leikiksi, sillä se on täyttä todentekoa; leikki ei ole muutettava työksi, sillä leikki on ja sen pitää olla huvia.”

Oletetaan nyt kuitenkin, että työ voisi olla aikuisten leikkiä. Jos ja kun lausuu tämän A:n, on oltava valmius lausua myös B. Kun työtä tarkastellaan muussa kuin tavaroiden ja palvelujen tuottamisen asiayhteydessä, silloin ei puhuta rahasta tai muista vastikkeista – yksinkertaisesti sanottuna palkasta.

Leikin yksi tunnusmerkki lienee, että sitä ei tehdä vastiketta vastaan silloinkaan, kun sitä johdetaan ja valvotaan, kuten päiväkodin pihalla. Leikin tarkoituksena ei myöskään ole valmistaa tavaroita tai palveluja. Leikki on oma tarkoituksensa.

Palkkamotiivi nousee etualalle heti, kun kysymykseen tulee tavaroiden tai palvelujen valmistaminen markkinoilla vaihdettavaksi. Jos sille kentälle menee, on hyvä ottaa huomioon, että markkinoilla toimii markkinoiden logiikka ja työmarkkinoilla työmarkkinoiden logiikka. Snellmanin sanoin työ on täyttä todentekoa.

Allardtin ajatuksessa hyvinvoinnista työ ei ollut mainitsemisen arvoinen asia. Omistaminen, rakastaminen ja oleminen riittivät. Toki niiden sisällä on asioita, joilla on tekemistä työn ja varsinkin ansiotyön kanssa. Mutta jos Allardt olisi maininnut työn, olisiko hänen englanninkielisessä artikkelissaan ollut sitä kuvaavana pääsanana making vai doing?

Oletetaan nyt harjoituksen vuoksi, että yksi hyvinvoinnin tekijä on jokin, mikä asettuu making-doing -janalle.

Mitä voimakkaampi on tulonhankintamotiivi, sitä lähempänä ollaan making-työtä. Työtä tehdään tulonhankinnan takia. Nuoriso kutsuu näitä töitä paskaduuneiksi. Jos ilman niitä voidaan tulla toimeen, niin niitä ei (haluta) tehdä.

Töissä voidaan käydä myös sen takia, että silloin kuulutaan työyhteisöön. Vaikka itse työ ei niin ihmeellistä olisikaan, ryhmään kuuluminen on tärkeä asia. Kustaa Vilkuna totesi tämän seikan jo Työ ja ilonpito -kirjassaan. Sitä ilmentää hyvin myös keskustelu työpaikkakiusaamisesta. Hyvässä porukassa tylsempikin työ maistuu. Jos joutuu tai kokee joutuneensa työyhteisönsä kaltoin kohtelemaksi, se vie työstäkin mielekkyyden.

Prekaarina oleminen ei ole mikään ammatti. Prekaari hakee töitä, jotta saisi toimeentuloa. Kun osaaminen ja sitoutuneisuus oman osaamisen ylläpitämiseen nousevat etualalle, aletaan puhua ammatista. Toki ammattilainenkin ja nimenomaan ammattilainen valmistaa (”making”), mutta hänen työssään on myös tekemisen (”doing”) meininki. Esimerkiksi rakennusalan ammattilaisilla on hyvin voimakas käsitys rakentajana olemisesta, niin että sen puolustamiseksi työntekijät ovat joskus olleet valmiita työtaisteluihinkin.

Sitten on jotain, mitä voidaan kutsua elämäntyöksi; siitä on voinut saada esimerkiksi Venla-palkintoja. Sikäli kuin tiedän, missään työehtosopimuksessa ei ole elämäntyötä koskevia palkkamääräyksiä. Muistelmakirjallisuudessa, missä muistelija esittää kaiken itselleen tärkeän mahdollisimman edullisessa valossa, palkkamotiivi ei yleensä nouse etualalle. Elämäntyö ei olekaan mikään luettelo making-saavutuksista. Se on yleensä joko oma tai joskus toisten näkemys jostain doing-kokonaisuudesta: täysillä eletystä homo ludens -elämästä.