Sote-uudistuksen monia käänteitä on voinut aiheestakin hämmästellä. Mutta miksi sen sanotaan luovan turhaa hallintoa? Sehän yhdessä muiden hallinnollisten järjestelyjen kanssa tuo jotain tolkkua aluehallintoon. Ymmärrän, ettei suuri osa keskustelijoista ole perillä siitä sadoista kunnista, kuntayhtymistä, sairaanhoitopiireistä, valtuustoista, hallituksista, johtajista, johtoryhmistä, hallintokoneistoista ja aluehallintoviranomaisista muodostuvasta rykelmästä, joka nyt koetetaan puristaa 18 maakunnan muotoon. Mutta miksi osa vastoin parempaa tietoaan puhuu puuta heinää?
Sote-uudistuksen monia käänteitä on voinut aiheestakin hämmästellä. Mutta miksi sen sanotaan luovan turhaa hallintoa? Sehän yhdessä muiden hallinnollisten järjestelyjen kanssa tuo jotain tolkkua aluehallintoon. Ymmärrän, ettei suuri osa keskustelijoista ole perillä siitä sadoista kunnista, kuntayhtymistä, sairaanhoitopiireistä, valtuustoista, hallituksista, johtajista, johtoryhmistä, hallintokoneistoista ja aluehallintoviranomaisista muodostuvasta rykelmästä, joka nyt koetetaan puristaa 18 maakunnan muotoon. Mutta miksi osa vastoin parempaa tietoaan puhuu puuta heinää?
Kolmetoista vuotta sitten kirjoitin, että jos kuntien on hoidettava ne tehtävät, joita kunnille on säädetty, Suomessa voi olla enintään 20 kuntaa. Silloin voitaisiin purkaa ne kymmenet ja taas kymmenet sairaanhoitopiirit ja kuntayhtymät, joille nyt on siirretty kunnille kuuluvia tehtäviä. Maakuntahallinto on askel samaan suuntaan.
Miten tähän on tultu? Historia lyhyesti. Vuonna 1972 astui voimaan kansanterveyslaki. Valtion voimakkaan panostuksen tuella maahan rakennettiin kymmenessä vuodessa kunnallinen perusterveydenhuollon verkosto. Ennen vahvasti sairaalapainotteinen terveydenhuolto sai uuden ilmeen. Niukat lääkärivoimat jalkautuivat maan kaikkiin osiin.
Kun valtion korvamerkitty rahoitus ja ohjaus 90-luvulla loppui, painopiste valahti sairaanhoitopiirien vastuulla olevaan erikoissairaanhoitoon. Yhteistyö perus- ja erikoissairaanhoidon välillä, sosiaalitoimesta puhumattakaan, ei sujunut toivotulla tavalla. 2000-luvun alussa monet meistä päättelivät, että perus- ja erikoissairaanhoito on yhdistettävä ja samaan kokonaisuuteen on liitettävä sosiaalitoimikin. Yhden johdon alaisuudessa voimavarat tulevat järkevämmin käyttöön.
Kun kunta- ja palvelurakenneuudistus käynnistyi 2005, sosiaali- ja terveysministeriön puolelta ehdottimme parinkymmenen sosiaali- ja terveyspiirin mallia. Se ei saanut myötätuulta purjeisiinsa. Syitä oli monia. Nyt on ehkä vaikea ymmärtää, kuinka vieras ajatus silloin oli. Kuntien pääasiallinen kritiikki oli kohdistunut sairaanhoitopiiren liialliseen valtaan. Ehdotus näytti vain lisäävän sitä. Ei auttanut, vaikka ministeriön puolelta koetimme osoittaa, että kiinteä rahoitusmalli poistaa vallitsevan epäkohdan.
Monien käänteiden jälkeen malli otettiin yhdeksän vuotta myöhemmin valmistelun pohjaksi edellisen hallituksen loppumetreillä. Ainakin minulle oli yllätys, ettei se sopinut perustuslain päätulkkien kaavoihin. Liian paljon kunnallisia tehtäviä kun olisi siirtynyt ylikunnallisiin organisaatioihin. Juridinen tulkinta tuntui oudolta, kun samoja tehtäviä hoitettiin jo vastaavissa kuntayhtymissä.
Vaihtoehtona tarjottiin suoraa demokratiaa eli käytännössä maakunnallisia vaaleja. Ja hyvä niin. Kysymys ei lopulta ole pelkästä juridiikasta. Siihen sisältyy myös toiminnallista viisautta. Vaaleilla valitut päättäjät eivät joudu itsensä kanssa ristiriitaan miettiessään keitä he edustavat. Valtakirja tulee asukkailta, ei kunnan pieneltä luottamushenkilöiden piiriltä.
Nykyisen hallituksen toimesta alueorganisaation tehtäviä laajennettiin lisäämällä sille valtiolle ja kunnille kuuluneita muitakin tehtäviä. Näin syntyi maakuntauudistus. Se selkeyttää ja yksinkertaistaa myös valtion aluehallintoa. Samalla toiminnan luonne muuttuu. Aluehallinto ei ole enää valtion etäispesäke. Se voidaan synkronoida alueelliseen kehittämistyöhön. Tällä hetkellä alueviranomaiset ovat vuoroin maakunnan asialla, vuoroin valtion vahtikoiria. Uudistus kirkastaa tehtävänkuvaa.
Sosiaali- ja terveydenhuollon voimavarojen kokoaminen saman alueellisen yksikön alaisuuteen on saanut kannatusta niiltäkin, jotka kritisoivat maakuntauudistusta. Taloudellisesti ja toiminnallisesti kaikki muu on soten painoa vähäisempää. Sen ei olettaisi tuottavan kipua. Miksi sitten heitellään väitteitä uusista hallintohimmeleistä, vaikka hallinto virtaviivaistuu?
Kun en tätä ymmärrä, olen koettanut keksiä joitakin järjellisiltä tuntuvia perusteita. Suurten muutosten keskellä koetetaan yleensä varjella sellaista, jossa vallankäyttö on rakkainta. Elinkeinopolitiikka täyttää epäilemättä tämän ehdon. Siinä paikallisten ja maakunnallisten näkemysten välille syntyy kisailua. Se on ihan paikallaan, jopa suotavaa. Uudistuksen kaatamiseen se ei anna aihetta.
Tulevaisuudesta puhuttaessa epävarmuus on aina läsnä. Uuden organisaation on aloitettava vauhdilla. Voidaan epäillä tulevien päättäjien kykyä ja tahtoa. Mutta miksi se olisi nykyisten ominaisuuksia huonompi. Hallinnon rakenne antaa mahdollisuuden parempiin päätöksiin.
Kokonaan eri asia on se, että uudistukseen on liitetty hallinnollisesti hankala tapa yhdistää julkiset ja yksityiset palvelut. Kahdeksantoista maakuntaa saattaa siitä selvitä. Kuntiin, kuntayhtymiin ja sairaanhoitopiireihin sen soveltaminen johtaisi sekasortoon.
Onko lopulta kysymys nimikkeistä ja keskustelijoiden halusta profiloitua kaupunkipoliitikoiksi ja maakuntapoliitikoiksi? Se on toki sallittua. Hallinnon järkevöittämisen vastustaminen väärillä väitteillä ei kuitenkaan ole reilua peliä. Uudistuksen kaatumisesta kärsisivät niin kaupungit kuin maakunnatkin.
